Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen
Taiteilijapuheenvuoro:
Patoja valtavirtaan

2019-02-13T23:15:27+03:009.1.2019|

Kuvassa Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen ruokkimassa lintuja kadulla pukeutuneena juhlamekkoon.

Joka talvi ruokin terassilla lintuja. Olen kapinallinen leipäpussimummo – en mieti rottapopulaatioita. Uusin kanta-asiakkaani on mustarastas, jolla on vain yksi jalka. Se ilmestyi, kun luonnostelin teosta kaivoksissa vammautuneista miehistä. Katselin lintua myslikupissa ja mietin, miksi se tuli juuri meille? Oliko se katsellut minua kepin kanssa pihalla? Etsinyt esteetöntä ruokintapaikkaa? Oliko se syntynyt ilman toista jalkaa vai menettänyt koipensa jossakin? Ja sitten, että onko se oikeastaan vammainen lintu vai ei?

Jos keski-ikäinen, työssäkäyvä, perheellinen, valkoinen heteromies menettää jalan, hän saa osallistua paralympialaisiin, mutta ei hänestä välttämättä tule vammaista. Ei vammaisuus 2000-luvulla ole automaattinen seuraus puuttuvasta raajasta. Vammaisuus on yhteisten asioiden ulkopuolelle jättämistä. Tapoja kohdella eri tavalla ihmisiä, joilla on toimintarajoitteita tai jotka poikkeavat kuvitteellisesta normista.

Jos etuoikeutetulla ihmisellä on hyvä turvaverkko ja häntä kohdellaan onnettomuuden jälkeen lähes kuten ennenkin – ei hän pue kuntoutuksessa solidaarisuussilmälaseja, parane marginaaliallergiastaan ja ala kirjoittaa lauluja kynnyksistä ja erityispedagogiikasta. Myöhemmin – ehkä…

Nykyaikainen vammaiskäsitys sulkee ulkopuolelleen melko paljon ihmisiä, joilla on omakohtaisia kokemuksia kehon muuttumisesta, mutta ei välttämättä – ja onneksi – lainkaan syrjinnästä, ulkopuolisuudesta, köyhyydestä tai väkivallasta, jotka taas ovat useimpien alkuperäisvammaisten todellisuutta. Meidän, joilla on vammaispalvelun ompelemat kustannuspaikat jo potkuhousujen polvissa.

Minun etuoikeuteni oli syntyä vammaiselle äidille, jolta opin, miten haurasluisena tai kipsillä terästettynä tehdään mitä halutaan. Elämäntapaamme väheksytään kutsumalla sitä selviytymiseksi, sopeutumiseksi tai rohkeudeksi. Kyse on ominaisuuksien ja olosuhteiden hiomasta, jalostuneesta vammaiskulttuurista. CP-vammainen ystäväni kutsuu toisia CP-vammaisia lajitovereiksi.

Minä puhun mieluiten vaihtoehtoisista tavoista olla ihminen.

Norsulaumaa kasvattaa sen vanhin naaras. Alueilla, joissa salametsästäjät ovat ampuneet suurimpia ja vanhimpia eläimiä, on ollut ongelmia kurittomien ja aggressiivisten teininorsulaumojen kanssa. Ne ovat joutuneet kasvamaan keskenään, ilman vanhempien sukupolvien esimerkkiä.

Sikiöseulonnoilla piirretään eettisiä karttoja siitä, minkä verran luonnon monimuotoisuutta kulttuurissamme sallitaan. Sanoilla kiihotetaan suurta yleisöä kansanryhmäämme vastaan: Soten suurasiakas! Kansantaloudellinen taakka! Kallein 10%! Paheksumme natsien T4-ohjelmaa, Kiinan yhden lapsen politiikkaa sekä kuurojen pakkosterilointeja vain muutama vuosikymmen sitten. Mutta ehkäisemme edelleen tietyntyyppisten ihmisten syntymistä.

Suunta voi toki muuttua. Ehkä maailman terveysjärjestöt pyytävät vielä joskus anteeksi sitä, että kansanterveyden nimissä yritettiin ajaa sukupuuttoon osa ihmisten perinnöllisistä ominaisuuksista. Ehkä Down ihmisiä aletaan palauttaa luontoon osana ihmiskunnan moninaisuutta vaalivaa hanketta.

Minulle on suututtu siitä, että olen piirtänyt rajoja syntymävammaisten ja vammautuneiden, sekä vammaiskulttuurin käsitteiden ympärille. Paine on inkluusiota kohti. Ei pitäisi puhua vammaiskulttuurista, vammais-, erityis, ITE- tai edes outsidertaiteesta. Että ollaan kaikki vain ihmisiä ja taiteilijoita!

>Saamelaiset ovat määritelleet saamelaisuuden pääperusteeksi kielen. He puhuvat valtakulttuuriin sulauttamisesta väkivaltana. Pohjois-Amerikan Fintiaanien perimästä kerrotaan murtoluvuilla. En ikinä väittäisi, että kaikissa meissä asuu pieni suomenruotsalainen. Mutta hei, kaikkihan me ollaan jollain tavalla vammaisia!!!

Ette ole. Kukaan teistä tuskin on normaali, mutta se on eri asia.

Vammaiskulttuuri joutuu usein rakentamaan patoja valtavirtaan välttääkseen uppoamista. Meidän osallisuuteemme tarvitaan muutakin kuin moninaisuudesta innostunut kuraattori ja kaunis aikomus. On oltava esteetön tila, saavutettavaa viestintää ja vaihtoehtoehtoisia kommunikointimenetelmiä. On päästettävä mukaan nekin, jotka eivät näe tai nouse portaita.

Jos käy ilmi, että tapahtuman konsepti pitäisi miettiä yhdenvertaisuuden nimissä uusiksi, inkluusio ei usein olekaan enää kivaa.

Erityistä tukea tarvitseva on helpompi juryttää ulos kuin ottaa riski, että hän alkaa laulaa protestilauluja avajaisissa.

Inkluusion tavoittelun keinot eivät saisi muodostaa uhkaa vammaiskulttuurille. Vammaiskulttuuri häiritsee täydellisyyttä. Se kannustaa meitä arvostamaan ominaisuuksiamme ja olemassaoloamme. Vammaiskulttuuri räkättää valtarakenteille ja tekee näkyväksi niin vääryyksiä kuin boksin ulkopuolista nerouttakin. Puolustaa piirteitä, joihin on lätkäisty ICD-koodi.

Joka päivä yhdentoista maissa jännitän, tuleeko yksijalkainen mustarastas lounaalle. Esteetön ruokintapaikka on esteetön myös kissoille. Minulle on ehdotettu, että ottaisin yksijalkaisen mustarastaan kotiin ja pitäisin siitä huolta. Rakentaisin korkeat kissa-aidat ruokintapaikan ympärille. Pyytäisin naapureita pitämään kissat kiinni. Komentaisin ketut ja haukat pysymään poissa?

Tavat suhtautua vammaisuuteen eivät riipu siitä, millaisia vammaiset ihmiset itse ovat. Määritelmät eivät tuo hyvinvointia tai onnellisuutta. Määritelmät ovat aina häkkejä. Harva häkki on niin suuri, että sen sisällä mahtuu lentämään. Vapaus edellyttää itsemäärittelyoikeutta ja ennustamattomuutta.

Hauskaa Didaa – lennetään yhdessä!

Jenni-Juulia Wallinheimo-Heimonen

Tämä teksti on esitetty ensimmäisen kerran DiDa-tapahtumassa 3.12.2018 Helsingin kaupunginmuseolla, osana Vertaistaiteilijoiden kuratoimaa taiteilijapuheenvuorojen sarjaa.