Mitä seuraavaksi?

2019-02-15T12:53:34+03:0015.2.2019|

Hanna Keynäs: Säde 1–10, 2018, yksityiskohta teoksesta.

 

Vuosi 2018 jää historiaan erityistä tukea tarvitsevien taiteilijoiden läpimurtona suomalaisen nykykuvataiteen kentälle. Mäntän kuvataideviikkojen Kartasto-näyttelyssä oli mukana kolme Kettukin palkitsemaa vuoden taiteilijaa. Suomen kuvataidejärjestöjen liiton 80-vuotisjuhlanäyttely JUHLAT / BILEET / PARTY / FEST / HÏEJE Joensuun Taidemuseo Onnissa ja Vantaan taidemuseo Artsin Suomi 101-näyttelyssä oli molemmissa mukana erityistä tukea tarvitsevia taiteilijoita, niin ryhmiä, kuin yksittäisiä taiteilijoita. Oleellista tässä on se, että erityistä tukea tarvitsevat taiteilijat olivat mukana näyttelyissä yhdenvertaisina taiteilijoina, ilman etuliitteitä.

Kolmea edellä mainittua näyttelyä yhdisti mukana olleiden taiteilijoiden moninaisuuden lisäksi myös laajuus, sekä se, että niiden näyttelykokonaisuudet olivat kuratoituja. Juhlat-näyttelyn kuraattoritekstissä Mika Karhu kirjoittaa, ”Nykytaiteen kentällä suhde ympäristössä tapahtuviin asioihin ja tapahtumiin on kiinteä. Taide on väline kehittää yhteiskuntaa oikeudenmukaisemmaksi. Taidetta ei voi erottaa omaksi erilliseksi alueeksi, jolla on vain omat lainalaisuutensa. Taide on dialogia yleisön kanssa.” Mäntän kuvataideviikkojen tiedotteessa kuraattori Veikko Halmetoja kertoo että “Kartasto käsittelee ihmisten tarvetta ymmärtää ja hallita ympäröivää todellisuutta.” Vantaan taidemuseo järjesti Suomi 101 -näyttelyyn liittyvän keskustelutilaisuuden yhdessä Kulttuuria kaikille -palvelun kanssa. Otsikko oli Marginaalissa vai valtavirrassa? –Keskustelua vammaisten taiteentekijöiden asemasta. Tilaisuudessa näyttelyn kuraattori Jani Leinonen, taiteilijat ja muut asiantuntijat keskustelivat näyttelyn teemoista ja siitä, kuinka taiteen kentällä tullaan näkyväksi ja mikä on kuratoinnin rooli.

Pyrkimys kertoa jotakin tästä ajasta, olla oikeudenmukainen ja ymmärtää erilaisia näkökulmia taiteen ja taiteilijoiden avulla osuu hyvin myös erityistä tukea tarvitseviin taiteilijoihin. Tarjolla on ennen jakamattomia näkövinkkeleitä, sanoilla kuvaamatonta ja ravistelevaakin nykytaidetta. En päässyt itse paikalle Artsissa käytyyn keskusteluun, joten en tiedä, miten siellä nähtiin kuraattorin rooli. Kuratoinnilla on minusta kuitenkin olennainen merkitys näyttelyihin valittujen taiteilijoiden moninaisuuden kannalta. Kuraattorit olivat koostaneet näyttelyt suuresta taiteilijajoukosta joko oman valinnan tai avoimen haun kautta. Ei ole sattumaa, että erityistä tukea tarvitsevat taiteilijat olivat päätyneet mukaan näyttelyihin, vaan siitä, että kuraattorit olivat erityisesti halunneet sisällyttää heidät näyttelyn taiteilijoihin, koska ovat sitä kautta saaneet näyttelyn sisältöön jotakin, joka siitä olisi muuten jäänyt puuttumaan.

Erityistä tukea tarvitsevat taiteilijat tarvitsevat tukea myös näyttelyhakuihin. Vaikka kyseessä olisi avoin haku, se ei tarkoita, että se olisi kaikkien saavutettavissa. Jos esimerkiksi luku- tai kirjoitustaito puuttuu, ei nettilomakkeiden täyttö onnistu, tai näyttelykutsua lueta. Tällä hetkellä erityistä tukea tarvitseville taiteilijoille ei myöskään ole tarjolla sähköistä matrikkelia, tai muuta virtuaalista alustaa olla läsnä verkossa. Heitä ja heidän töitään on siis hyvin vaikea löytää, vaikka kiinnostusta olisikin.

Vierailin viime kesänä Mäntän Kuvataideviikoilla. Näyttelykokonaisuus oli kattava ja kiinnostava, mutta hykerryttävimmät kokemukset tarjosi Kettukin Vuoden taiteilija 2017, Hanna Keynäs. Hänen tapansa yhdistää teoksissaan ready-made-esineistöä, kierrätysmateriaaleja, arvottomaksi luettua ja kallista on omaperäinen ja piittaamaton. Materiaalin työstämiseen taiteilija käyttää jatkuvan toistamisen ja variaation menetelmää. Näyttelyssä Keynäsiltä oli esillä vuori erilaisia pakkauksia, sekä Säde 1–10 -kokonaisuus. Teos käsitteli syöpää, sädehoitoja ja niihin liittyvää tematiikkaa. Neulepuikot halkovat ilmaa  – ei kannata mennä liian lähelle katsomaan, tai voi puhkaista silmänsä. Valtavasta määrästä liimaa, neuloja, jäätelötikkuja, mehupullon korkkeja, pikku-ukkoja ja sekalaista pikkutavaraa sisältävät koosteet synnyttivät katsojassa epämääräisen vaaran tunteen. Pelon kontrollin menettämisestä ja vallan siirtymisestä jollekin tuntemattomalle. Samaan aikaan teos herätti minussa kuitenkin myös iloa ja naurun. Säde 1–10 -teoksen yksi osa muodostuu lasisesta Marimekko-skoolista, jonka taiteilija on luruttanut täyteen kuumaliimaa. Jähmettyneestä kuumaliimassa sojottaa joka suuntaan sekalainen joukko kiiltävän teräviä sukkapuikkoja. Liima tahrii vaasin ja puikot, eikä niitä saa enää erotettua. Marimekko-skooli, tuo suomalaiskotien keskiluokkaisuuden virallinen symboli, on teoksessa punainen, eli kallein tarjolla olevista värivaihtoehdoista. Punaisen lasin värisävyn aikaan saamiseksi tarvitaan oikeaa kultaa. Taiteilijan ilkikurisuus ja vallattomuus materiaalien käsittelyssä hykerryttää. Lisää tätä! Suomalainen nykytaidekenttä on rikkaampi ja moniäänisempi, kun kaikki taiteilijat pääsevät mukaan. Viime vuosi lupasi hyvää. Mitä saamme nähdä ja kokea tänä vuonna?

Katriina Rosavaara
Vertaistaiteilijat-hankkeen projektipäällikkö